Assassin's Creed 2 on jopa nykyaikaisten juonellisten suuren budjetin seikkailupelien joukossa hyvää pureskeltavaa. Renessanssiajan Italia on toteutettu, tänäkin päivänä kaikessa komeudessa pönöttävine rakennuksineen, hienosti. Kaikista renessanssiajan arkkitehtuurin helmistä on saatu onnistuneesti tehtyä virtuaalisia kiipeilytelineitä.
Tarina ei ole niin korni, kuin peliltä saattaisi odottaa. Ylidramaattiset käänteet, surmaajan kohteina olevat täydelliset paskiaiset ja historiallisten henkilöiden lyöminen tarinaan eivät välttämättä pokkaisi Oscar-pöytää tyhjäksi, mutta se on pieni murhe.
1. Hahmot: Desmond on idiootti
Desmond Miles, joka on pelin varsinainen päähahmo on pelisarjan ensimmäisessä osassa alati mariseva baarimikko marisee kakkososassa vähemmän. Miehen matka valittajasta puukkoa vartijoiden munuaisiin survovaksi sosiopaatiksi on lyhyt. Vartijoita ansiokkaasti kuuppaan mättävä blondi ehdottaa Desmondille miljöönvaihtoa kaljahanojen ääreltä lähes varmaan itsemurhatehtävään maailman pelastajana. Outoa ei ole Desmondin rohkeus, vaan se, miten vähän tämä kyselee.
Italian Desmond, Ezio, on renessanssiajan versio italialaisen nuoren miehen stereotyypistä. Ezio parkouraa (joka ei tosin liity em. stereotyyppiin) sametit hulmuten, ja kaataa naisia muutenkin kuin juostessaan. Sitten tapahtuu juonenkäänne, joka saa keikarin omistamaan elämänsä paskiaisten murhaamiseen ja vartijoiden heittelemiseen katoilta.
Pelin paskiaiset ovat todella ikäviä tapauksia. Jokaisen heistä tullessa kostonhimoisen sankarimme kohteeksi, näytetään heistä video. Videot alleviivaavat toistuvasti seuraavaa: Assassins Creed 2:n paskiaiset ovat niin hirveitä tapauksia, että jokaisen hävittäminen tekee maailmasta hiukan paremman paikan.
2. Pelityyppi: Seikkaillen sisältöä
Pelissä on kaksi keskeistä tavoitetta: kerää ja avaa. Pelissä kerätään höyhenten ja Codex-sivujen lisäksi valuuttaa, jolla voi ostaa hyödykkeitä ja kasvattaa Monteriggionin kyläpahasta jatkuvan rahanlähteen varmistamiseksi. Höyhenillä saa achievementin, viitan ja vasaran, Codex-sivuja on pakko kerätä ja rahaa tarvitsee pelin kuluessa joka tapauksessa.
Avattavaa on runsaasti. Sivutehtäviä löytyy vaihtelevalla turhautumiskertoimella aina mukavista, joskin pitkän päälle itseään toistavista salamurhatehtävistä hyvin raivostuttavaan kilpajuoksuun. Pelaajan täytyy kiivetä yhteensä seitsemäänkymmeneenkolmeen (DLC mukaanlukien) torniin, kirkon harjakattoon ja muuhun korkeaan paikkaan saadakseen koko kartan näkyviin. Sen lisäksi, edeltävän pelin päähahmon, Altaïrin panssarin voi hankkia itselleen selvittämällä erilaisia tasohyppely-sokkeloita. Kartalle on myös piilotettu kolmekymmentä symbolia, jotka avaavat jonkin videon, jota en jaksanut avata.
Päätehtäviä tekemällä avautuu luonnollisesti uusia alueita, ja yhden paskiaisen kaatuessa kohteeksi tulee hyvin pian seuraava.
3. Hitit: Ohjaus ja kenttäsuunnittelu
Ezion parkour-seikkailussa on pari keskeistä asiaa, johon peliteollisuuden olisi hyvä kiinnittää huomiota. Hahmon liikuttaminen on näistä ehdottomasti tärkein. En korosta sitä, että kaikissa peleissä pitäisi olla "kolme nappia pohjaan ja kaiken yli"-tyyppinen ohjaus, mutta maailman kovimman jätkän (joka on yleensä lähes jokaisen pelin päähahmo) pitäisi päästä yli vyötäröön asti yltävästä kivikosta.
Jos joku vielä muistaa pelin Devil May Cry 3:n (ja ne raivostuttavat pääpomot), oli käsissä äärimmäisen hankala peli, jota oli kuitenkin mukavaa pelata. Päähahmon virkaa toimittava valkopäinen punatakki siirtyi säilästä tussariin balettitanssijan rytmitajulla, ja liikkeet olivat näyttäviä. Ezio pelaa samassa sarjassa, ja vastaavalla pohjalla ollaan jo todella pitkällä.
Toinen on kenttäsuunnittelu. Renessanssiajan Italia näyttää hiukan paremmalta paperilla kuin itse pelissä, mutta melkein yhtä hyvä on kuitenkin tarpeeksi hyvä. Tärkeintä on kuitenkin tapa, millä pelissä käytetään kolmea ulottuvuutta. Juuri mihinkään rakennukseen ei pääse sisälle, mutta niiden ulkopuolessa on tarpeeksi leikkikenttää, ja reittinsä voi valita itse. Hyvät ääninäyttelijät, jokseenkin järkevä tarina ja ulkoasu lienevät budjettiseikkoja, mutta niiden toimiessa hyvästä paketista saadaan erinomainen.
4. Hudit: Toisto
Hudit ovat vähissä ja ne ovat melko pieniä. Keskeisin on ennen kaikkea sivutehtävissä oleva toisto, jota olisi voinut korjata vähentämällä niiden määrää. Tämän hetken trendi näyttää olevan kilpailu läpi pelaamiseen käytettyjen tuntien määrässä. Tästä ainakin osaksi johtuen hyvätkin pelit sortuvat täytemateriaaliin. Muut, kuten vartijoiden typeryys, korostetun inhottavat paskiaiset ja englantia huonolla italo-aksentilla sopertavat hahmot saavat synninpäästön.
Kommentit